lauantai 2. syyskuuta 2017

Tässä piti olla postaus kisakauden avauksesta

No, jos se kisakausi olisi oikeasti päässyt alkamaan, niin postaus olisi kyllä todennäköisesti tullut ulos jo muutamaa päivää aiemmin, mutta kumminkin... Meidän oli tosiaan tarkoitus startata vihdoin kisakausi Zolan kanssa viime sunnuntaina Hämeenkoskella, mutta vähäisen ilmoittautujamäärän vuoksi kilpailut peruttiin. Harmi, olisi nimittäin ollut juuri meille sopiva verkkaryhmä-systeemi käytössä siellä. Zolallehan suurin ongelma kisoissa on aina se siirtyminen verkkakentältä kisakentälle, jolloin tamma menee aivan lukkoon, eikä sitä lukkoa ehdi siinä puolentoista minuutin aikana ennen pillin vihellystä saada auki sitten lainkaan. Verkkaryhmäsysteemissä kun oltaisiin verrytelty siinä kisakentällä, niin tilanne olisi ollut tammalle vähemmän hermostuttava. No, ei voi mitään.


Joku hymyilyttää kovasti =D

Koska kisoihin ei päästy, päätettiin Heidin kanssa pitää kuvauspäivä. Minä kuvasin ensin Heidin ja Elviksen treenit ja sitten Heidi kuvasi mun ja Zolkun treenit. Tuli taas huomattua, että oon tottunut aivan liian luksukseen. Yleensähän saan treenailla kentällä niin, ettei siellä ole ketään muita, tai jos on, niin se tuppaa ihan automaattisesti menemään niin, että molemmat ratsukot pyörivät sitten suurin piirtein omissa päädyissään. Ihan todella harvoin on tilanteita, että kentällä olisi ratsukoita kolme tai enemmän.

No, tällä kertaa kentällä sitten oli toinen ratsukko, jolla oli valmennus, ja joka tarvitsi käyttöönsä koko kentän alan, eikä siis voitu vain vallata omia päätyjämme ja nyhjätä niissä. Ei siinä mitään, se on tottakai ihan fine, mutta kyllä se vaan mun omaan keskittymiseen vaikuttaa vaikka kuinka yrittäisin olla välittämättä. Etenkin tuollaisina päivinä, kuten nyt sunnuntaina, kun Zolkulla oli vielä sellainen virrakkaampi päivä. Hyvää ja hyödyllistä harjoitusta sinällään, mutta toki olisi toivonut, että kun kerrankin sen kameranaisen sai kentän laidalle, niin olisi ollut se tyhjä kenttä käytössä niin oma nuppi olisi pysynyt paremmin kasassa kun ei olisi tullut koko ajan vilkuiltua, missä se toinen ratsukko menee. Heh.

Zola oli pätkittäin kuitenkin ihan hyvä ratsastaa. Vauhtia sillä meinasi hieman olla, ja sen säätely oli haastavaa. Tamma ei olisi millään viitsinyt kantaa itseään hitaassa ravissa, vaan vaihtoehdot olivat sen mielestä reipas ravi tai sitten käynti. Jos sen sitten sai ratsastettua ravissa hitaampaan tempoon, niin se muuttui helposti hieman jännittyneeksi ja selättömäksi. Pätkittäin sain sen ravaamaan sellaista keskireipasta ravia rentona ja pyöreänä, ja koitin sitten olla niihin pätkiin ihan tyytyväinen. Zolan kesä kului hyvin pitkälti lomaillen ja maastoillen, eikä kunnon koulutreenejä tullut montaakaan, joten sinällään ymmärtää että dressage-moodi on hieman ruosteessa. Toisaalta kesällä niinä suht harvoina kertoina kun itse ratsastin sillä koulukiemuroita, se oli kyllä pääsääntöisesti tosi rauhallinen ja rento.




Olen itse harjoittanut tamman kanssa etenkin viime aikoina sellaista taktiikkaa, että ratsastan sen ensin rennoksi ja pyöreäksi vauhdista enempiä välittämättä. Kun Zola rentoutuu ja pyöristyy, tempo rauhoittuu ihan itsestään. Toki sitten jos haluaa ihan oikeasti hidasta ja kootumpaa ravia, siihen tarvitaan työtä ja työstämistä sen rentouden lisäksi, mutta pointti olikin lähinnä siinä, että tuon hevosen kanssa on aika turha yrittää tehdä niin päin, että ottaa ensin vauhdin pois ja vasta sitten alkaa työstää sitä oikein päin. Helposti sitä ehkä säikähtää alkuun että meneepä se lujaa, mutta jos siinä vaiheessa alkaa vain pidätellä niin tamman reaktio on vastaan vänkäys ja kaikki muu paitsi rentoutuminen. Sitä paitsi, Zolan kohdalla nyt ylipäänsä on hyväksyttävä se, että kyseessä on luontaisesti erittäin reipasliikkeinen ravihevonen, jolle on rakenteellisesti - ja etenkin henkisesti, kuumakaisa kun on - työlästä liikkua hi-taas-ti muuttumatta samalla kireäksi, jännittyneeksi ja tahdittomaksi. Olen tästä aiemminkin maininnut, mutta olen nähnyt ihan liikaa niitä ex-ravurilämpösiä, jotka on "ratsutettu" niin, että on vain vedetty hevonen nippuun ja tapettu samalla kaikki luontainen eteenpäinpyrkimys.

Jonkun verran tamma meinaa nykyään tehdä sitä, että valahtaakin kuolaimen alle ja yleensä samalla myös etupainoiseksi ravissa. Käteen se tuntuma ei siinä vaiheessa juuri muutu, mutta kyllä sen silti sieltä selästä käsin aika hyvin huomaa, että milloin ollaan luotilinjalla ja milloin reippaasti sen takana. Kohtuuhyvin se nenä nousee ihan pienellä pohjeavulla takaisin oikealle paikalleen. Toisinaan tamma sitten taas tekee niin - etenkin laukan jälkeen ravissa - että se on näennäisesti tosi kivan näköisessä muodossa, mutta tarraakin vähän kuolaimeen kiinni ja painaa menemään vasten pidätteitä. Vähän niin kuin ravihevoset pullaavat. Siinä ei toki sitten auta muu kuin tehdä tehokkaita pidätteitä ja siirtymiä, joiden avulla neiti palaa maan pinnalle ja kuuliaisuus löytyy taas.

Tästä näkee hyvin sen etupainoisuuden. Ja mikä parasta, olen valunut itsekin perässä... 

Tässä taas ei mennä niinkään etupainoiseksi, mutta ihan reippaasti kuolaimen alle kuitenkin...

Laukassa on menty eteenpäin viime aikoina. Kantovoimaa on tullut lisää, ja etenkin oikeassa laukassa saadaan jo ihan mukaviakin pätkiä. Vasemmassa kierroksessa rehellinen peräänanto löytyy ihan yksittäisten askeleiden ajaksi, mutta oikeassa kierroksessa on päästy kokonaisia ympyröitäkin oikein kivassa, joskin vielä melko matalassa muodossa. Vauhtiinkin löytyy molemmissa kierroksissa jo suht hyvin säätövaraa. Uskallan itse jo ratsastaa sitä laukkaa huomattavasti rohkeammin, enkä vain tyydy siihen, että laukka pysyy yllä ja hevonen ohjautuu suhtkoht sinne minne haluankin... 

Heidin kanssa oli treeneissä puhe siitäkin, että noston jälkeen laukka on laadullisesti parhaimmillaan ja säilyy hyvänä ehkä puoli kierrosta, jonka jälkeen laatu alkaa heiketä. Toisaalta sitten se rauha, rentous ja pyöreys löytyy yleensä vasta kun on laukattu ehkä juuri se puoli kierrosta vähintään. Eli toisaalta pitäisi treenata paljon nostoja, niin voimaa ja laukan laatua saataisiin yhä kehitettyä, mutta toisaalta jotta saataisiin sitä hyvää flowta ja itsevarmuuden kohotusta, niin täytyy treenata myös pidempiä jaksoja laukassa. Nostojen harjoittelu saakin Zolkun päänupin kiehumaan hyvin helposti, joten niitä ei ihan hirmuisia määriä voi yhteen treeniin sisällyttää jos haluaa, että tamma pysyy nahoissaan ja harjoituksessa säilyy ylipäänsä joku roti ja järki, haha. 

Ainakin laukannosto suuntautuu ylämäkeen =D


Tuossa taannoinhan meillä oli isoja hankaluuksia lapojen hallinnan ja kääntymisen kanssa ravissa etenkin vasemmassa kierroksessa. Ongelmat helpottivat aina esim. hieronnan myötä hieman, mutta eivät kokonaan. En varsinaisesti tiedä, mitä me ollaan tehty, mutta ilmeisesti jotain oikein, sillä nyt kääntyminen sujuu huomattavasti paremmin, ja jos siinä treenin aluksi onkin hieman hankaluutta, niin asian saa treenin aikana korjattua. Itse ainakin kyllä silloin huonoimpina aikoina keskityin treeneissä hyvin pitkälti vain siihen kääntymiseen (luonnollisestikin, sillä kovin hankala on tehdä mitään muita harjoituksia jos hevonen ei käänny, heh) sekä oikean lavan hallintaan, joten kaipa sillä sitten sai tuloksia aikaan pitkälläkin tähtäimellä. Ei se oikea lapa edelleenkään ole ihan kunnolla hallinnassa, mutta parempaan suuntaan ollaan koko ajan menty.

Huomenna meillä onkin sitten luvassa ensimmäinen valmennus noin tuhanteen vuoteen (en oikeasti muista koska oon viimeksi ollut valmentajan silmän alla, mutta on siitä yli vuosi), ja ajattelinkin että nyt on sitten hyvä tilaisuus saada vinkkejä siihen, kuinka ne lavat saa paremmin haltuun jotta saisin Zolan ratsastettua rehellisemmin apujen "väliin." Valmentaja on meille periaatteessa uusi, mutta mulle kyllä sinällään tuttu henkilönä, ja tykkään hänen tyylistään valmentaa ja ratsastaa. Odotan valmennusta samaan aikaan sekä innolla että kauhulla. Ollaan menossa Heidin ja Elviksen kanssa siis yhteiselle tunnille. Vaihtoehtona olisi ollut myös 30 minuutin yksärit, mutta molempien mielestä toi kahden hengen kokonaisen tunnin valmennus oli tähän väliin parempi vaihtoehto. Se huono puoli siinä vaan nyt sitten on, että kun ollaan samalla tunnilla niin ei päästä kuvaamaan toistemme treenejä, mutta kaikkea ei voi saada :-D


Miten mutkalle sitä ihminen voikin itsensä saada?



maanantai 31. heinäkuuta 2017

Värikästä varsaa vilkaisemassa

Nyt kun on taas ollut sen verran hoppu, etten ole ehtinyt mitään sen kummempia postauksia valmistelemaan, niin onkin sopiva rako esitellä muutamia kuvia pienestä ihan älyttömän suloisesta hevosenlapsesta, jota kävin lauantaina katsomassa ja kuvaamassa. 


Kyseessä on splashed white -geenillä varustettu suomen(pien)hevosorivarsa Riikin Taaleri (Taalerin omalle Facebook-sivulle pääset tästä ja Sukupostiin tästä). Splashed white -geeni onkin aiheuttanut tuolle pienelle hevosen alulle todella jännän värityksen! Varmasti erikoisimman värinen suomenhevonen, jonka olen ikinä nähnyt, etenkään livenä. Hassua sinänsä, koska kaikkien noiden valkoisten merkkiensä alla se on kuitenkin sellainen "perusrautias." Toki jos se isäänsä tulee, niin tuosta rautiaasta tulee tummanpunainen hyvin vaaleilla jouhilla, mutta yleensähän erikoisen värisistä suomenhevosista puhuttaessa on kyse vaikkapa kimoista tai voikoista... =)

Taaleri ihastutti kuitenkin värin lisäksi myös käytöksellään. Noin kiltteihin varsoihin sitä harvoin tulee törmättyä. Itse olen aina varsojen seurassa hieman varautunut, ne kun tuppaavat näykkimään, kenties tökkimään kavioillaan ja ovatpa monet meinanneet päällekin hypätä. Tämän pojan kanssa sai kyllä nopeasti huomata, että kovinkaan varuillaan ei tarvitse olla. Lapsihan se on, ja omistaja sanoi että kyllä se joissain tilanteissa saattaa "maistaa", mutta tällä kertaa ei kyllä kertaakaan edes yrittänyt. Saati että olisi potkinut tai tullut päälle. Ihan mielettömän hyväkäytöksinen nuori mies! Oikein semmoinen halinalle. 

Sain lähinnä oikein kunnon poseerauskuvia. Noin päiväsaikaan tuo pieni lauma on kuulemma varsin rauhallinen liikkeissään, eikä mitään keväjuhlaliikkeitä tai edes perus rallitteluja nähty nytkään. Muutaman pienen, rauhallisen ravipyrähdyksen varsa heitti emänsä kanssa. Harmi, että tuo mun Sigman putki oikuttelee edelleen kauas tarkentaessa (jännä juttu kun en ole saanut aikaiseksi viedä sitä huoltoon), ja iso osa noista liikekuvista olikin tarkennuksen osalta pielessä. Joku onnistui kuitenkin onneksi.













Huomenna se onkin sitten jo elokuu! Kesä on mennyt - taas kerran - niin jäätävän nopeasti, ettei mitään tolkkua. No, viime vuosinahan elokuu on monesti tupannut olemaan melkeinpä paras kesäkuukausi kelien puolesta, joten jospa nytkin. Tosin, töissähän se pitkälti kuluu. Tällä viikolla pidän kuitenkin pitkän viikonlopun ja lähden vähän mökkeilemään nyt kun vielä tosiaan kesän puolella ehtii.


maanantai 24. heinäkuuta 2017

Isoja iloja ja suuria suruja

Vaikka kronologisessa järjestyksessä ilot ovatkin tulleet ennen suruja, niin aloitan kuitenkin niistä ikävistä uutisista. Tuntuu jotenkin loogisemmalta, että saa sitten lopettaa tämän kirjoituksen hyviin uutisiin ja mukaviin fiiliksiin. 


Aloitetaan suht kaukaa ajassa taaksepäin. Charlie kävi toukokuussa Heinolassa hammaskontrollissa vuodenvaihteessa tapahtuneen hampaanpoiston jälkeen. Sillähän oli ollut hampaanpoistonkin jälkeen aika ajoin syömättömyyskohtauksia, eli se vain välillä yhtäkkiä lakkasi syömästä ja tuli mahastaan kipeäksi. Kipulääkkeen, suolistolääkkeen ja pakkosyötön avulla se saatiin aina takaisin tolpilleen. Ja sitten se oli taas oma, pirteä ja hyvin syövä itsensä. Jo tuolloin Heinolassa selvisi, että poistettu hammas oli kasvanut takaisin, joskin suht normaalina, ja että purukaluston vasemmalla puolella oli kaikenlaista pientä häikkää. Hampaita kuitenkin saatiin muotoiltua ja olettamus oli, että kani voi elää ihan normaalisti, kunhan se käy muutaman kuukauden välein raspauksessa. Paino oli kanilla pudonnut noi 300 grammaa, mutta koska Jaska oli aina ollutkin vähän liian lihava niin se oli nyt aikalailla normaalipainoinen. Totta kai suun toispuoleisuus oli hidastanut syömistä.

Tuon hammashoitokeikan jälkeen Charlielle tuli kuitenkin edelleen noita syömättömyyksiä. Olin jo keväällä päättänyt, että varaan sille kesälomareissumme yhteyteen heinäkuulle hammaslääkäriajan Mikkeliin samalle lääkärille, joka teki hampaanposton. No, jo juhannuksena kani oli lähellä päästä hengestään, kun syömättömyyskohtaus ei vain meinannut mennä ohi. Lopetusaika päivystävälle lääkärille 90 kilometrin päähän oli jo varattu, mutta suunnilleen tuntia ennen kuin sinne olisi pitänyt lähteä, kani alkoikin syödä.

Varasin Mikkeliin tietysti sen ajan, ja eka kesälomaviikko eli heinäkuun eka viikko meni mökkeillessä. Kaikki sujui hyvin, Charlie oli pirteä (niin pirteä kuin tuo mukavuudenhaluinen entinen möhömaha nyt ylipäänsä on koskaan ollut) ja iloinen itsensä. Se vietti myös 5-vuotissynttäreitään 9.7. ja jakoi synttäriherkut sydänkäpysensä eli Aadan kanssa. Matkattiin mökiltä Mikkeliin toista lomaviikkoa viettämään ja keskiviikkona 12.7. käytiin hammaslääkärissä suunnitellusti. Ell kertoi, että koko purukaluston vasen puoli oli suorastaan surkea ja oikea puolestaan kuin oppikirjasta. Hän arveli, että syömättömyydet ovat johtuneet siitä, että hammasvaivojen takia kani ei ollut aina pureskellut ruokaansa kunnolla, jolloin suolistoon on joutunut mm. liian suuria heinänpaloja. Kanin superherkälle suolistolle sellaiset ovat tosi pahasta ja häiritsevät suoliston normaalia toimintaa. Niinpä kanille on muodostunut hevosen (kaasu)ähkyn tyyppinen tila, jossa maha on luonnollisesti aika kipeä.

Kaikki postauksen kuvat ovat heinäkuun alun mökkireissulta.


Ell oli kuitenkin ihan positiivisin mielin sen suhteen, että kun hampaat nyt sai taas muotoiltua kuosiin, niin riittää että muutaman kuukauden päästä taas tsekkaa tilanteen. Mikään hammas ei siis ollut varsinaisesti rikki, tulehtunut tai mitään sellaista. Osa hampaista vain oli tosi pieniä nysiä, ja sen alkuperäisen ongelmahampaan viereinen hammas oli kasvanut vinoon kohti poskea aiheuttaen sitten vikaa myös vastahampaaseensa. Hiomalla hampaat saatiin ihan hyvään kuosiin kuitenkin, Charlie toipui rauhoituksesta nopeasti ja oli jo illalla kuin mitään ihmeellistä ei sinä päivänä olisi tapahtunutkaan. Olin ihan fine sen ajatuksen kanssa, että hampaat pitäisi hoidattaa hieman normaalia useammin, kunhan syömättömyyskohtauksista päästäisiin eroon. 

Kotiin palailtiin lomareissulta perjantaina 14.7. Kaneilla oli kaikki hyvin ja reissusta "toivuttiin" kuten aina ennenkin, eli heti oltiin ihan rennosti ja tyytyväisinä. Muutama päivä siinä sitten vierähtikin ihan omalla painollaan, kunnes viime tiistai-iltana Charlie lakkasi taas syömästä. Ensin vaikutti, että "kohtaus" ei tällä kertaa olisi niin paha, sillä kani ei vaikuttanut niin kipeältä mahastaan kuin aiemmin. Päätin kuitenkin, että mikäli homma ei menisi ohi seuraavaan päivään mennessä, niin rakas pieni luppakorva saisi päästä vaivoistaan lopullisesti. Charlie sai asiaankuuluvat lääkkeet ja pakkosyötin sitä ruiskulla illalla (kauravelliä) ja muutaman kerran yön aikana. Aamulla se söi muutaman ratamonlehden ihan vapaaehtoisesti ja hetken ajan näkyi pieni valonpilkahdus. Normaalisti kuitenkin sen jälkeen, kun kani on alkanut vähän syödä itse, se on alkanut hetken kuluttua syödä ihan kunnolla ja lopulta normaalisti. Nyt ei kuitenkaan käynyt niin.

Soitin Heinolan eläinlääkäriasemalle aamulla ja sanoin suoraan, että nyt on Charlien tilanne se, että paras varata suoraan aika piikille. Sieltä oltiin tosi ymmärtäväisiä, mutta kysyttiin kuitenkin, että haluanko, että kania vielä tutkitaan. Totesin, että eiköhän Charlieta oli tutkittu ja hoidettu jo niin paljon, että nyt on parempi vain lopettaa. Että viikko sitten oltiin viimeksi hoidettu hammaskalusto niin hyväksi kuin vain mahdollista ja silti tilanne oli tämä. Charlie vaikutti jo itsekin jotenkin siltä, että oli luovuttanut. Mun pieni rakas. Kyllä sen vaan huomaa, milloin on aika päästää irti. Lopetusaika saatiin vasta iltapäivälle klo 14.30. Toisaalta se tuntui hyvältä; vielä olisi monta tuntia armonaikaa, jos Jaska vaikka vielä tokenisikin. Toisaalta oli tosi raastavaa odottaa tuntikausia, kun kuitenkin oikeasti tiesi, mitä on edessä. Loppuun asti yritin pakkosyötön avulla saada suolistoa toimimaan, mutta ei se enää jaksanut. Liekkö ne toistuneet syömättömyydet lopulta heikentäneet suoliston niin, ettei sillä enää ollut vain mahdollisuutta toimia normaalisti.


19.7.2017 klo 14.30 pieni ystäväni sai nukkua ikiuneen. Ensimmäisen rauhoituspiikin jälkeen se sai nukahtaa syliini kunnes sai varsinaisen lopetuspiikin. Eläinlääkärin kanssa vaihdettiin vielä ajatuksia siitä, että nämä ovat tosi ikäviä tilanteita ja päätöksiä, mutta että Charlien kanssa kyllä käännettiin kaikki käännettävissä olleet kivet ennen kuin tähän päädyttiin. Olen aina ollut sitä mieltä, että on osattava päästää irti ennen kuin eläin joutuu kärsimään, ja siitä periaatteesta haluan tietenkin pitää kiinni myös näiden omieni kohdalla. En olisi halunnut luovuttaa, mutta ei tuntunut enää oikealta myöskään yrittää uudelleen ja uudelleen, kun pysyvää apua ei vaan saanut mistään hoitotoimenpiteestä. 

Sain valita kuvastosta uurnan, ja kanin ruumis jäi eläinlääkäriasemalle odottamaan toimitusta tuhkattavaksi. Tällä viikolla mun pitäisi saada Charlie takaisin pikkuruisessa uurnassaan. Vaikka suru on suunnaton ja ikävä ihan älyttömän iso, niin silti olen kyllä myös tosi helpottunut. Enää ei tarvitse stressata, että koskakohan se rakas lemmikki taas tulee kipeäksi ja että tokeneekohan se tällä kertaa. Ja ennen kaikkea Charlien ei tarvitse kärsiä. Vaikka se olikin tosiaan syömättömyyksien välissä ihan normaali, reipas ja iloinen, eikä silloin kärsinyt yhtään mistään vaan eli vailla huolen häivää niin kuin pienen pupun kuuluukin, niin en epäile hetkeäkään, etteivätkö nuo tilanteet olisi stressanneet sitä ihan yhtä lailla ja enemmänkin kuin minua.

Nyt Aada on ilman kanikaveria, ja hiljakseen olen netistä selaillut sille mahdollista uutta ystävää. Se ei ole ihan yksinkertaista, sillä haluan suunnilleen samanikäisen kaverin, jottei kohta olisi taas se tilanne, että Aadasta aika jättää ja taas jää toinen pupu yksin. Aadahan voi elää vielä vaikka viisikin vuotta, mutta jos ottaisin sille kaveriksi poikasen, joka eläisikin kymmenen vuotta, niin olisin kanikierteessä. Ja kun tarkoituksena on lopettaa kaninpito ainakin toistaiseksi kunhan Aadasta - ja sen mahdollisesta uudesta kumppanista - aika jättää. Niin ihania ja valloittavia eläimiä kuin kanit ovatkin, niin tällaiselle mun kaltaiselle stressaajalle noin herkkä lemmikki aiheuttaa vielä vatsahaavan. Mä kun olen muutenkin sellainen, että eläimet on hoidettava just eikä melkein, niin soppa on valmis kun lemmikkinä on eläin, joka sairastuu niin herkästi ja jolle on tosi vaikea saada oikeasti lajiasiantuntevaa hoitoa. No, Aadaa pidän tietenkin kuin kukkaa kämmenellä niin kauan kuin se täällä mun ilonani on. Aadahan onkin mun pieni kullannuppu ja rakkain pieni aarteeni.

Ihan yksin ilman eläinystävää Aadan ei kuitenkaan ole tarvinnut näitä päiviä viettää. Päästäänkin niihin iloisiin uutisiin: meille tuli heinäkuun alussa karvaista perheenlisäystä, kun kohta nelivuotias coton de tulear -poika Picasso eli Piki liittyi joukkoon. Pikin aiempi perhe joutui luopumaan siitä allergian takia, ja me saatiin pojasta tieto Villen porukoitten naapurin ja parin lisävälikäden kautta. Käytiin poikaa juhannuksen mökkimatkan varrella katsomassa ja sen verran hauskalta tapaukselta vaikutti, että päädyttiin se meille ottamaan. 

Pikkelssi! Tässä vielä kesäturkki hieman kesken...

... mutta tällainen turvelo se oli tullessaan. Turkki oli pakko ajella ihan lyhyeksi, kun oli päässyt sen verran huopaantumaan.

Piki on tosi energinen ja kiltti, mutta myös pericottonmainen jääräpäisyys puskee välillä esiin. Kaiken kaikkiaan se on kuitenkin tottelevainen ja hyvätapainen - ja tosi perso ruualle. Ruuanhimo on sekä sen hyviä että huonoimpia puolia - helppo motivoida ruualla, mutta toisaalta saa olla tosi tarkkana, ettei se syö kaikkea mitä ulkona eteensä sattuu tai keittiössä lattialle tippuu. Varsinaisesti aggressiivinen se ei onneksi ruuasta ole. Hauska tapaus oli, kun oli antanut Pikille sellaisen 100-prosenttisesti kasvisperäisen Denticks-purutikun, ja jostain syystä tuo ahneuden perikuva ei siitä sitten kuitenkaan välittänyt - ainakaan niin paljoa, että olisi sitä syönyt. Se jätti tikun olkkarin lattialle, josta sen löysi Aada. Nuohan ovat kanillekin soveltuvia puruherkkuja, ja Aada sitä alkoikin innolla nakertaa. Piki istui vieressä ja toljotti tiiviisti, muttei tehnyt mitään. Kun Aada oli saanut tikusta tarpeekseen ja häipyi paikalta, nappasi Piki tikun vaivihkaa ja kävi piilottamassa sen. Se oli monta päivää ties missä makkarin perukoilla, kunnes aada sen lopulta löysi ja söi loppuun.

Tosiaan, Piki tulee kanien - tai tällä hetkellä kanin - kanssa tosi hyvin juttuun. Ekat päivät silloin mökillä saivat mut epätoivon partaalle, kun Piksu haukkui kaneille vimmatusti aidan läpi ja "jahtasi" niitä aidan vierellä. Kun kannoin kaneja kopassa ulkotarhasta sisälle, Piki vaikutti siltä kuin olisi odotellut saavansa ne iltapalaksi. Ajattelinkin, että tulee piiiitkä ja paha rasti saada ne siihen pisteeseen, että niitä voi pitää vapaasti samassa tilassa ihmisten ollessa kotona. Mutta mitä vielä. Mikkelissä ollessa Piki pääsi hihnassa muutaman kerran nenäkkäin pupujen kanssa. Se haisteli niitä tosi kiinnostuneena ja nuolaisikin vähäsen, mutta oli ihan rauhallisesti eikä yrittänyt mitään sen kummempaa. Kotona sitten päästin sen varovasti heti ekana iltana vapaaksi pupujen kanssa, valjaat päällä, ja itse valmiina nappaamaan sen jos näyttää että tulee tilanne päälle. 

No, ei tullut tilannetta! Piki kävi haistelemassa puput mutta totteli heti kun sanoin, että yhtään ei saa jahdata eikä ahdistella liikaa. Muutaman kerran se ekoina päivinä innostui hölköttelemään pupun vieressä/perässä jos pupu intoutui pomppimaan oikein kovasti, mutta mitään varsinaista jahtaamista ei ole ollut ja nuokin juoksemiset ovat kyllä loppuneet kun on komennettu. Kovasti sai poika tietysti kehuja käytöksestään kun oli kiltisti heti alkuun, ja rehellisesti täytyy sanoa että tuli kyllä tippa linssiin kaiken sen etukäteisahdistuksen jälkeen. Olin valmistautunut siihen, että meillä on kauheata koiraporttirumbaa, varomista ja stressaamista edessä pahimmillaan kuukausia, mutta sitten kaikki menikin noin hyvin. Täytyy olla iloinen noista viisaista eläimistä! Puputhan ei olleet edes silloin mökillä moksiskaan Pikistä vaikka se kuinka haukkui, ne kun olivat jo niin tottuneita koiriin ja kokivat tietysti muutenkin olevansa hyvässä turvassa aidan takana toinen toisensa turvana.

Aada on ollut Charlien kuoleman jälkeen tosi seurallinen, hakeutunut niin Pikin kuin ihmistenkin seuraan. Tuntuu oikeastaan tykkäävän Piksusta aika paljon! Toisaalta se on kuitenkin myös osannut ottaa ihan rennosti kanimaiseen tapaan aivan omissakin oloissaan, joten ei voi sanoa, että se olisi mitenkään maansa myynyt. Vähän se ekana iltana etsiskeli pupuystäväänsä, kävi mm. kuljetuskopan tarkistamassa muutaman kerran, mutta muuten on kyllä ollut reipas ja ihan onnellisen oloinen. Kaipa sekin jo vaistosi, ettei Charliella ollut kaikki hyvin. Aiemminhan meillä oli kaneilla porttikielto makkariin, mutta nyt ollaan pidetty makkarikin Aadalle avoinna niin sen ei tarvitse olla öisin niin yksin. Joka aamu viiden-kuuden välillä se onkin käynyt riehumassa sängyn ympärillä... Heh, mikä riiviö. Päivisin, kun ollaan Villen kanssa töissä, meillä on komppariaidasta rakennettu portti olkkarin ovella niin, että Aadalla on käytössään iso olkkari ja Pikillä koko muu kämppä.

Paljon jäi varmasti kertomatta. Pikistä täytyy tehdä vielä kunnon esittelypostaus, ja Charliesta muistokirjoitus, mutta nyt alkaa olla jo niin paljon tekstiä ja pää tyhjä, että ehkä parempi lopettaa tähän tällä kertaa.

Niin rakas pieni höpönassu ♥


Piki ja vanhasta kodista mukaan tullut maailman tärkein pallo.

Tässä vielä kaikki yhdessä koossa :'( Voi mun kullat.


lauantai 17. kesäkuuta 2017

Alkukesän kuvakokoelma

Hirmuisesti olisi ollut intoa kirjotella tänne useamminkin, ja julkaistavaa materiaaliakin olisi ollut riittävästi vaikka kuinka moneen postaukseen. Aika on se ikuinen rajoite, piru vieköön. Nyt kun kesä on tullut, niin on tietysti tullut koneella istumisen sijaan valittua mieluummin esimerkiksi kameran ulkoilutus. Luontokuvia on siis kasaantunut ruhtinaallisesti, mutta ei vain ole ennättänyt niitä tänne asti julkaisemaan. Jos mun kuva-aikaansaannokset kiinnostaa enemmän "reaaliajassa", niin muistuttelen, että instagramin (@jennakentta) kautta kannattaa seurailla! 

Nyt kuitenkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja koota tänne pienen kokoelman kuvia noin kuukauden ajalta. Paljon on hyönteiskuvia, ne kun ovat mun suosikkiluontokuvauskohde. Mutta on sitä muutakin tarttunut kameran muistikortille.

1. Näsiä lähikuvassa

2. Kevään ensimmäisiä pörriäisiä!

3. 

4.

5. Rentukka

6. 

7.

8.

9.

10. Mustaherukan kukkia

11. Lemmikki

12.

13. Näkymää Kapatuosian linnavuoren näkötornista, Hollolasta

14. Itikan photobomb :D

15. Joku suurehko pistiäinen

16. Seitsenpistepirkko eli ihan vaan leppäkerttu =)

17.

18.

19. Järven valtias

20. Joku sauvaristihämähäkki

21. Korento lähikuvassa

22. Sama korento kokonaisuudessaan

23. Tukkimiehentäi - valtava kärsä!

24. Kuoriaismaiseen tapaan tuo tukkimiehentäi alkoi leikkiä kuollutta kun koki kameran ahdistavaksi :D

25. Sauvaristihämähäkki tämäkin

26. Mökillä riitti näitä joutsenten ohilentoja!

27. Pikku kukkakärpänen

28. Säihkettä siivillä!

29. Hämähäkki vähän eri kulmasta välillä :D

30.

31. "Älä tuu yhtään lähemmäs!"

32. Joku pieni, söpö ja pörröinen hyppyhämähäkki :3

Löytyikö tällä kertaa suosikkeja näiden otosten joukosta?