sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Se siitä ylimääräisestä ajasta

Juuri kun pääsin täällä "kehuskelemaan", että nyt olisi muka reilusti vapaa-aikaa ja näin ollen paremmat mahdollisuudet bloginkin pitämiseen elävien kirjoissa, niin sainkin työnantajaltani lisää töitä. Teen siis nyt taas täyttä työviikkoa; varsinaisen työni lisäksi kaksi päivää viikossa yhtä projektia. Sinänsä toki vain ja ainoastaan positiivista, mutta tarkoittaa blogin kannalta sitä että tukala tilanne jatkuu. No, yritän resurssien puitteissa kuitenkin postailla aina kun pystyn.

Mun täytyisi muutenkin varmaan jotenkin yrittää tehostaa tätä postaustapaani. Olen vähän perfektionisti, kuten olen aiemminkin todennut, joten saan yhden blogipostauksen väsäämiseen  kulumaan aivan tuhottomasti aikaa. Kuvankäsittelyt ja ratsastustreenipostausten osalta etenkin videoeditoinnit vievät luonnollisesti aikansa, mutta kaikessa täydellisyydentavoittelussani saan kyllä itse postauksen kirjoittamiseenkin tärväytymään jotenkin ihan hirmuisen aikamäärän. Toisaalta olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että kunnolla oikoluettua tekstiä on vaan paljon mukavampi lukea kuin kiireessä räpellettyä, joten ei siitä tekstin hiomisestakaan voi loputtomiin nipistää. No, täytyy pohtia. 

Tuon tuostakin olisi ollut inspiraatiota postailla, ja materiaaliakin on tullut suorastaan ovista ja ikkunoista, mutta kun kaikkea ei voi saada, niin se on sitten ollut se ylimääräinen aika, jonka jakamisesta olen jäänyt paitsi. Olen kyllä aloittanut uuden harrastuksenkin, joka on vienyt aikaani muutamana päivänä viikossa parin tunnin verran. Maastopyöräilyn nimittäin. Pitkään olinkin pohtinut, että mikä olisi sellainen kiva urheilulaji, jossa kunto kohoasisi ikään kuin huomaamatta. Juokseminen ei ole yhtään mun juttu koska se on kamalan tylsää (etenkin jos/kun on huono kunto ja joutuu hölkkäämään ihan hiton hiiiitaaaasti --> maisemat vaihtuu kuin hidastetussa filmissä), ja tylsyyden takia siinä ehtii jatkuvasti miettiä kuinka kamalalta tuntuu. Rullaluistelusta tykkäisin mutta sitä en uskalla kunnolla tehdä (alamäet hirvittää).

Ville oli harrastanut maastopyöräilyä jo jonkun aikaa ja lopulta päädyin sitten tosiaan itsekin ostamaan pyörän toukokuun alussa. Maastossa ajaminen on juuri etsimäni kaltainen laji; on niin hauskaa ettei (ihan koko aikaa) edes huomaa urheilevansa. Kuitenkin on ihan tehokasta ilmeisesti ollut, koska huomasin tuossa muun muassa, ettei mun ratsastushousut meinaa enää pysyä päällä. Kilometrejä on kertynyt noin 250, mikä on varmaan enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä olen pyöräillyt. (Teininä aina mieluummin kävelin kouluun, ja sen kerran kun pyöräilin, niin unohdin iltapäivällä tulleeni pyörällä ja kävelin iloisesti kotiin tajutakseni, että se perhanan pyörä muuten jäi koululle.) Ja nuo on tosiaan suurimmaksi osaksi ihan haastavilla metsäpoluilla ajettuja kilometrejä, joten kertyminen on vähän toisenlaista kuin maantiellä polkiessa.

Kameraakin olen kerennyt ulkoiluttamaan ihan mukavasti, ja sieltä sitä materiaalia tänne blogiinkin on kertynyt ihan reippaasti. Sinänsä paradoksaalista, että kun käytän aikaani valokuvaukseen, tallilla käyntiin ynnä muihin harrastuksiini, saan materiaalia blogia varten, mutta silloin ei sitten meinaa jäädä aikaa sille bloggaamiselle. Jos taas jättäisin esim. kuvaamisen vähemmälle niin blogille jäisi toki aikaa, mutta sitten ei olisi kuvia, joita julkaista. On tämä elämä sitten täynnä vaikeita valintoja ja kimurantteja dilemmoja, miten mä selviänkään näistä raastavista first world problemeistani? :D

Tässä nyt kuitenkin valikoitu kattaus loppukevään ja alkukesän kuvasaaliista. Olen käynyt mökillä pari kertaa, joten sieltä on jonkun verran kuvia, ja sitten olen pyörinyt sekä yksin että Villen kanssa tässä lähialueen luontokohteita katsastamassa.

1. Lampaita hoitamassa perinneniittyä Lahdessa lähellä Jokimaan ravirataa.

2. Tämä oli kevään ekoja hyönteiskuvia. Tässä joku kukkakärpänen, jonka lajitunnistusta en lähtenyt edes yrittämään.

3

4. Hollolassa on ihan hirmuisesti valkovuokkoja, keväällä oli kaikki pientareet pullollaan. Heinolassa tuntui olevan enemmän sinivuokkovaltaista.

5

6. Näkymä Kapatuosian linnavuoren näköalatornista.

7. Kyselin tälle Facebookin ötökkäryhmässä tunnistusapua, ja sain vastauksen, että tämä "taitaa olla varsin harvoin tavattu Gilpinia variegata. "

8. Tämä on joka tapauksessa kultakuoriainen eli Cetonia aurata.

9. Ja tässä on havukantojäärä eli Rhagium inquisitor.

10. Tässä sama yksilö kokovartalopotretissa.

11. Tämä tässä on Canis picassoinius. Hohhoh kun olen hauska. Piki mökillä.

12. Lampaita :3

13. Eräs auringonlasku Luhdanjoen lintutornilta. 

14. Piiseli

15. Tämä on jokin harsokorento .

16. Pihlajaperhonen eli Aporia crataegi.

17. Aitojokikorento eli Gomphus vulgatissimus.

18. Sama yksilö lähikuvassa. Nuo silmät on aika kiehtovat!

19. Piki ja Rambo mökillä. Piki on tosi helppo kuvattava, se tönöttää paikallaan kun sanoo "paikka", niin kauan kunnes sille antaa luvan lähteä. Sen saa lisäksi tosi helposti kallistamaan päätä kuvauksellisesti (kuten kuvassa nro 14). Rambo sen sijaan... No, hän on vähän enemmän sitä mieltä, että "otas nyt äkkiä ne kuvat niin mä tästä häippäsen!" :D Kyllä sekin hetken tönöttää, koska ymmärtää kyllä paikka-käskyn, mutta Raimo on vissiin sitä mieltä, että se on hänen itsensä määriteltävissä, että kuinka kauan se käsky on voimassa :D Summa summarum, kaverikuvien ottaminen näistä kahdesta on kohtalaisen haastavaa!

20.

21.

22. Pienen pieniä ristikinpoikasia. Tuo pötkylä tuossa on kuusenneulanen, eli siitä vähän mittakaavaa. Söpöjä!

Löytyikö kuvista suosikkeja? Tällä kertaa olikin aika monipuolinen kuvakattaus. Ja niin, jos joltakulta itsekin bloggaavalta löytyy hyviä vinkkejä tehokkaaseen blogipostaamiseen, niin otan ilolla vastaan. Mukavaa juhannusviikkoa!


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Ujosti keväistä

Kevään merkit olivat tänä vuonna aika myöhässä ainakin täällä meillä päin. Ei täällä nyt vieläkään mitään vehreää ole, mutta nyt sentään jo huomaa että on touko- eikä marraskuu. Vietimme vappua tänä(kin) vuonna Mikkelissä, ja siellä kevät oli vielä Päijät-Hämeeseenkin verrattuna jäljessä. Joitakin tulevaa kesää enteileviä merkkejä oli kuitenkin havaittavissa, ja niitä täytyi sitten yrittää kameran eteen haalia. Tässäpä siis pieni kurkistus vapun ajan kuvasaaliiseen. 

1. Pienen pieni, kropaltaan noin kahden millin mittainen hämyheikki

2. Tän kärpäsen siivet kimmelsi kilpaa noiden taustan kivien kanssa!

3. Mun mielestä hän on oikeestaan aika söpö :3

4. Oikeestaan nyt oon vasta päässyt testailemaan tuota Sigman 105-millistä makrolinssiä tositoimissa, ja oon ihan tyytyväinen kyllä! Ei tartte työntää etulinssiä ihan ötökkään kiinni :D

5. Sammalen itiöpesäkkeitä ilta-auringossa

6. 

7. Jokin mehiläinen. Tää oli kiltti yksilö eikä hyökännyt mun kimppuun vaikka ahdistelin sitä kameroineni =)

8. 

9. Leskenlehdet on varma kevään merkki =D

10.

11.

12. Yhtenä iltana sateen jälkeen pajunkissat olivat kivasti pisaroiden peitossa. Valo alkoi vaan olla sen verran vähissä, että joutui aika isolla aukolla ampumaan.

13.

14.

15. Näitä riittää...

16.

17. 

18.

19. En olekaan koskaan katsonut kukkivaa pajunkissaa näin tarkasti

20. On aika metkan näköisiä nuo... öö... heteet?

21.
Pakko laittaa vielä yksi kuva tuolta Luhdanjoen lintutornilta, josta taannoin tein postauksen. Kävin siellä nimittäin melkein heti uudelleen, kun Villekin halusi käydä tutustumassa paikkaan. Osuikin sitten ihan hienon näköinen keli kohdalle.

22.


sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Kaivetaan kouluponi ruosteen alta

Sain kuin sainkin houkuteltua Villen tallille kuvaajaksi eilen, joten pitkästä aikaa sain kuvamateriaalia ratsastuksesta. Pikkukenttä olikin jo sulanut kokonaan (torstaina oli vielä puoliksi lumi-/loskapeitteinen) ja paikoitellen kuivunutkin. Zola tosin on vielä kovin ruosteessa talvikauden (koulu)treenaamattomuuden jäljiltä, ja se näkyy kyllä kuvissakin. Yritteliäs se on, ja yllättävän rauhallinen, mutta tosi vino ja jäykkä. Tosiaan aiempina vuosina kevään ekat sulalla pohjalla treenailut on helposti menneet vähän (tai vähän enemmänkin) juoksemiseksi ja hillumiseksi, mutta nyt Zolkku on ollut koko kevään aiempaa malttavaisempi ja sulanut pohjakaan ei saanut sitä kaahaamaan ihan hirmuisesti.

Itse asiassa keväisissä tallikäynneissä on nyt ollut jotain muutakin poikkeuksellista: Zola on tullut lähes poikkeuksetta portille vastaan tarhasta haettaessa ja monella kerralla jopa hörissyt tervehdykseksi! Kumpikaan ei varsinaisesti tosiaankaan kuulu tamman tapohin, vaikka se sinänsä onkin tosi kiltti ja ihmisrakas. Useammin Zolkku on varmaan ollut antamatta (suosiolla) kiinni kuin tullut vastaan, ja tavallisimmin se vain odottaa, että se haetaan siitä kohdasta tarhaa/laidunta jossa se kulloinkin sattuu olemaan. Tuoreessa muistissa on vielä viime kesältä kolme perättäistä tallikäyntiä, joista ensimmäisellä jahtasin tammaa laitumelta tunnin kunnes sain sen huijattua kiikkiin sillä, että pyysin sille vieraampaa ihmistä ottaamaan sen kiinni (höpsö hevonen on joka kerta mennyt samaan lankaan ja antautunut vieraalle lammasmaisen lauhkeasti, kun tuota on tarvinnut kokeilla, hihhih). Seuraavana tallipäivänä Zola oli normaalilla tuulella ja seistä tönötti omanarvontuntoisena odottamassa, että hain sen, mutta antoi kiltisti kiinni. Kolmantena päivänä se sitten tulikin kiitolaukalla laitumen peränurkasta portille vastaan. Tähän ei tarvitakaan kuin yksi sana: tammat. Heh.





No joo, tuosta hörinästä vielä. Se on Zolkulta vielä harvinaisempaa kuin tuo portille vastaan tuleminen, ja jaksaakin aina kovasti ilahduttaa. Zolalla kun on vielä niiin sievä ja herttainen hörinä. Tässä olen odotellut, että milloin paljastuu se koira joka tässä Zomppulaisen toiminnassa on haudattuna. Vai onko toi hevonen vaan muka muuttunut noin kiltiksi?! Tämä homma tuntuu vielä kaksin verroin uskomattomammalta sen vuoksi, että mä olen tosiaan ainoa joka nyt viime aikoina on lähes joka käynnilläni vienyt tamman kentälle "rääkättäväksi", ja voisikin helposti kuvitella, että helpolla pääsemisen makuun päässyt Z vain sanoisi mulle, että treenaappa kuule piiskuri keskenäs vaan :D

Tässä on nyt tosiaan puolisentoista kuukautta taas treenailtu Zolan kanssa kerran-pari viikossa, kun marras-tammikuun mulla oli se Maggie puoliylläpidossa enkä zolkkuillut ollenkaan. Olen mennyt Zolan kanssa pääsääntöisesti kentällä, koska sen kanssa ei nyt muuten ole juurikaan kentällä pyöritty, paitsi juoksuttamisen merkeissä. Sen kyllä huomaa joka kerta, mutta on se tälläkin koulutreenitahdilla kuitenkin jo edistynyt taas siitä helmikuun alun lähtötasosta, ja toisaalta se on ainakin joka kerta niillä "mun asetuksilla", niin on siinä mielessä helppo jatkaa treenejä vaikka takana olisikin melkein viikon tauko.

Aiempina talvina tammalle ei ole tullut ihan näin konkreettista taukoa koulutreeneistä kuin nyt (se siis oli tuon kolme kuukautta käytännössä kokonaan pelkällä maastoilu- ja juoksutusliikunnalla), mutta en välttämättä näe pelkästään huonona tuota taukoa. Uskoisin, että Zolan pääkopalle se on oikeastaan tehnyt vain hyvää, vaikka fysiikka sitten onkin vähän ottanut takapakkia. Tosiaan olisin voinut kuvitella, että palaaminen kouluponeilun pariin olisi ollut haastavampaakin, että Z olisi riekkunut ja kaahaillut ja taantunut paljon enemmänkin takaisin sinne ravurin suuntaan, mutta se on alusta asti ollut mieleltään kovin seesteinen noin niinkuin Zolan asteikolla. Sillä tuntuu olevan keskittymiskykyä ja motivaatiota taas ihan eri tavalla.

Fysiikkapuolessa sitten onkin tosiaan enemmän hiomista. Vinohan Z on aina ollut (kukapa meistä ei), mutta nyt se vinous on luonnollisesti taas korostunut kun sitä ei ole kukaan ollut jatkuvasti paikkaamassa. Välillä tuntuu, että jos Zolan antaa liikkua sellaisessa muodossa joka siltä tulee luonnostaan ilman ratsastajan apujen vaikutusta, se liikkuu niin ihmeellisellä S-mutkalla, että voisi luulla sen olevan varsin tukalaa. Hierojan voisi ehkä jossain vaiheessa pyytää katsomaan kroppa läpi. Zolkussa tuntuu olevan neljä eri palikkaa, jotka elävät kaikki omaa elämäänsä: takaosa, keskikroppa, kaula ja sitten vielä niska (ja sen myötä pää). Monesti se ylitaipuu kaulastaan ja yliasettuu niskastaan, eikä taivu kunnolla rungon läpi, vaan lavasta eteenpäin ihmeelliselle koukulle. Piirsin hienon havainnekuvankin:




Nyt on toisinaan tosiaan tuntunut, että tuon yllä olevan tilanteen lisämausteeksi tulee se, että takajalat liikkuu vielä ulommalla uralla kuin etujalat. Eli ässämutkalla koko pouni. No, onneksi sitä on kuitenkin saanut kivasti työstettyä ja pätkittäin tuntuu oikein mukavasti kuinka tamma saa itsensä ensin oikaistua ja sitten taipumaan koko kropastaan mukavasti sisäpohkeen ympärille. Sitä sisäpohjetta ja painoapua saakin sitten kyllä käyttää ihan reippaasti, myöskin siksi, että Zola mielellään oikoisi ympyröillä sisäpohjetta vasten, sisäkylki "tunnottomana" ja jalat viuhtoen ikään kuin "ulos sivutaakse" sen sijaan, että ne astuisivat hallitusti ja tasapainoisesti kropan alla. En tiedä tajuaako tuota sepostusta kukaan muu kuin minä itse. 

Tavallaan fiilis on saman kaltainen, kuin alla olisi hutera tuoli, jonka jalat kitkuisivat kaikki vähän kallellaan samaan suuntaan, eikä istuimen painopiste siis olisi suoraan ja tukevasti jalkojen päällä vaan epävakaasti keikkuen jossain muualla. Ja sitten tämä tuoli vielä liikkuisi eteenpäin niiden jalkojensa varassa :D Rungon hallinnan lisäksi toinen suuri yksittäinen tekijä tuossa on lapojen hallinta, josta olen Zolkun kohdalla kirjoittanut paljonkin. Tosiaan, kuten tuosta kuvastakin havainnollistuu, lavat ovat se kohta josta tamma eniten jakautuu "eripariksi." Koko homma helpottuu aina ihan merkittävästi, kun lavat saadaan hallintaan. Siihen vaaditaan hyvää ulko-ohjan tukea (ja toisaalta sitä, ettei anna tamman painautua sisäohjalle) ja myös päättäväistä ulkopohjetta ja -istuinluuta, jotka käskevät ulkolapaa pysymään siististi  loivalle kaarelle taipuneessa linjassa rungon, kaulan ja niskan kanssa sen sijaan, että lapa pullahtaa ulos tehden koko pakettiin kulman ja aiheuttaen tuon piirroksen kaltaisen tilanteen. 


Tästä näkee tuota etupainoisuutta ja yliasettumista. Itse meinaan toisinaan könähtää tuossa mukana, kuten näkyy =D


Voimaa on hävinnyt aika paljon ja sen huomaa hyvin esimerkiksi siitä, kuinka etupainoisena tamma liikkuu ison osan ajasta, etenkin väsyessään. Tämä ongelma on onneksi aika helposti korjattavissa sillä, että treenataan nyt vain sitä jerkkua sinne perämoottoriin. Zola liikkuu kuitenkin nyt aika helposti ja suuren osan ajasta oikein päin, mikä sekään ei ole ihan itsestäänselvyys. Jos se olisi palannut kovin hanakasti takaisin siihen selätön ravihevonen -moodiin, olisi urakka paljon haasteellisempi. 

Mitään sen kummempaa tehtävää ei olla päästy nyt luonnollisesti treenailemaan, kuin ihan vain esimerkiksi kahdeksikkoa (jossa saa hyvin treenattua sitä rungon läpi taipumista ja lapojen hallintaa tasapuolisesti molempiin suuntiin) ja sitten vastapainoksi suoralla uralla suoristamista. Zola liikkuu helposti ylitaipuneena ja -asettuneena myös suoralla uralla, ja sen ratsastaminen rehellisesti suoraksi on oikeasti tosi haastavaa. Vinouden huomaa siinä vielä älyttömän paljon helpommin kuin kaarevalla tiellä. Yksi harjoitus, jolla ollaan tätä lähdetty korjaamaan, on vasta-asetukset, ja ihan se, että taivutetaan koko hevonen ikään kuin ulospäin etäisesti vastataivutusta muistuttavalla tavalla, ja siitä sitten pikkuhiljaa takaisin päin ja suoraksi. Tuo ylitaipuminenhan on seurausta sekä etupainoisuudesta (eli voimattomuudesta) että siitä, kun tamma ei liiku ihan rehellisesti tasapainossa sisäpohkeen ympäri vaan nojaa vähän pohjetta vasten eli ikään kuin kaatuu sisälle. Silloinhan on toki helpointa vaan lässäyttää myös kaula ja pää liioitellusti sinne sisälle ja ottaa hieman ylimääräistä tukea sisäohjasta. Voimaa, voimaa ja voimaa siis vaan nyt lisää (ja vetreyttä), niin eiköhän tästä taas ihan hyvä tule.


Pitkä on askel! Etupainoisuus pois, lisää ryhtiä ja ponia pikkuisen kasaan niin voilá. Ehkä hieman helpommin sanottu kuin tehty, mutta kyllä mä tossa liikkeessä potentiaalia näen vaikka vähän toki vaaleanpunaisten lasien läpi katsonkin :D 

Minä julma täti myös pakotin poniparan ravaamaan lätäkköön - ja vielä monta kertaa! Zolalla on vain vähän tollanen epäileväinen ilme; "hyi, etsä tajuu että vesi on märkää!?"

Zolahan ei aina ole suostunut astumaan edes pienen pieneen lammikkoon vaikka kuinka olisi maanitellut, vaan ne lutakot on  joko kierretty tai ylitetty hyppäämällä varsin teatraalisin elkein. Nytkin se yritti ensin pysähtyä lätäkön eteen, mutta meni sinne kyllä sitten yllättävänkin vähällä suostuttelulla. Tosin kurvasi mahdollisimman suoralla linjalla poiskin, että turha oli vielä haaveilla lätäkössä sisäpohkeen läpi saamisesta, heh.

Zolan ilme: "Huijui, olipa täpärällä, onneksi selvisin hengissä!" ja mun ilme: *noita-akkanaurua* :D 

Pöljä ♥